tiistai 10. tammikuuta 2017

Kirjasto - ihan paras paikka

Olen kirjojen ja kirjaston suurkuluttaja. Siitä voi varmasti hyvällä mielin kiittää lapsuuttani. Vaikka vanhempani eivät olekaan mitään himolukijoita, vietiin minua kuitenkin kirjastoon usein, minulla oli joitain omia lastenkirjoja, minkä lisäksi minulle myös luettiin paljon kirjoja. Muistan, että usein kirjoja lainattiin kirjastosta kerralla aivan valtavat kasat. En tiedä, tulivatko ne kaikki luetuiksi, mutta kirjat olivat jo pienenä minulle tärkeitä. Se ei ole koskaan muuttunut.

Olisin huomaavinani, että nämä tytöt lukevat kirjastossa ainakin Rakastunut ranskanperuna -vitsikirjaa,
Jalon Ratsutyttö-kirjaa sekä Koululaista.


Tärkeitä paikkoja olivat myös kirjastot. Kotikuntani kirjastossa järjestettiin myös satutunteja lapsille, ja pääsin niille toisinaan. Vaikka ovathan mielikuvat aina vähän tällaisia: ehkä olen ollut satutunnilla kerran, mutta omassa muistissani sitä tapahtuu ihan valtavan usein.

1990-luvulla ei tosiaankaan ollut itsepalvelulainausta.
Tässä koko perhe käy yhdessä lainausreissulla.

Vietin kirjastossa todella paljon aikaa. Luin lehtiä, kirjoja, selasin hyllyjä niin että osasin ne ulkoa. Ylen vuodelta 1993 olevassa Ex Libris -dokumentissa, josta nämä kuvat ovat, kaksi tyttöä kertovat käyvänsä kirjastossa lähes joka päivä. En siis ole ollut aivan ainut kaltaiseni! Tosin itse asuin aika kaukana kaupungin keskustasta (ja siis kirjastosta), joten siellä tuli käytyä lähinnä vanhempien menojen mukaan, vasta yläasteikäisenä omien aikataulujen mukaan koulun jälkeen.

Lainakassiin päätyy muun muassa Enid Blytonin  lasten dekkareita.

Ala-asteella ollessani kirjastoauto kävi toisinaan (tai luullakseni säännöllisesti, se kai olisi viisaampaa) koulumme pihalla. Sieltä sai lainata kirjoja, kuten pulpettikirjoja. Koska keskustassa oleva pääkirjasto oli minulle todella tuttu, oli kirjastoautossa vierailu siinä mielessä aika jännittävää. Itse asiassa 90-luvun jälkeen en ole käynyt kertaakaan kirjastoautossa, vaikka niitä toki edelleen kiertää täällä Turussakin. Pitäisiköhän poiketa!



1990-luvun kirjastoreissuissa jännittävää oli seurata myös kirjan lainaamista. Kirjojen viivakoodit luettiin sellaisella laitteella, kirjastonhoitaja leimasi palautuspäivämäärän paperilappuun ja sujautti lapun kirjan taka-aukeamalla olevaan taskuun. 

Joskus leikimme siskon kanssa kirjastoa kotona. Ehkä tärkein osa leikkiä oli nimenomaan viivakoodin lukeminen sekä nuo palautuslaput.


Kuvat: Ylen Ex Libris -dokumentti (1993), Elävä arkisto. Dokumentissa vieraillaan Porin sekä Suonenjoen kirjastoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista, muru! :)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.